Poikaset Balilla

Selamat Siang!

Onhan siitä viime kerrasta taasen vierähtänyt tovi. Olenpa tässä huomannut, että monetkaan suunnitelmistani eivät ole pitäneet paikkaansa. Senpä takia en niitä aio enää tehdä. Minkään asian suhteen 😀 Näin nämä mielipiteet tässä muuttuvat ajan myötä. Pikakelausta taas ajassa taaksepäin.

Ubudissa käytiin tosiaan silloin jokunen aika sitten. Ennen kuin lähdettiin Tomin kanssa ajelemaan kohti Ubudia, niin pysähdyttiin lähellä olevalla Circle K:llä syömään hampparit. Meinasi mennä pojilla kirjaimellisesti pala kurkkuun, kun kesken syöminkien rupesi putiikki tärisemään. Olimme aivan hoomoilasina meneillä olevasta tärinästä. Siinä vaiheessa havahduttiin, kun ihmiset alkoivat huutamaan, että ”MAANJÄRISTYS!!”. En tiedä aivan tarkkaan, mikä on oikea tapa toimia maanjäristyksen sattuessa. Tällä kertaa ainakin ihmiset vain juoksivat pihalle, niin tottakai me menimme massan mukana. Jälkeenpäin ajateltuna maanjäristys oli aika hauska kokemus. Tai ainakin se on hauska kokemus, kun ei mitään henkilövahinkoja satu eikä maa ala repeilemään. Nopeasti uutinen tästä oli kuulema Suomeenkin levinnyt. Suomeen uutisoitiin, että kuoleman tapauksilta oltaisiin vältytty, mutta täällä kuulin, että kaksi kuolemantapausta olisi ollut. Niistä vain ei viitsitty uutisoida, koska sen uskottiin haittaavan Balin turismia. Mene ja tiedä, mikä on totta.

Ajaa päräytettiin Tomin kanssa ensiksi koskenlaskuun. Meidän piti mennä vähän tiedustelemaan koskenlaskun hintoja, jos olisimme tulleet isommalla porukalla seuraavana päivänä. No, muut tulivatkin seuraavana päivänä porukalla. Me saimme Tomin kanssa neuvoteltua hinnan silloin sopivaksi, niin ajateltiin menevämme kahdestaan saman tien (okei, oli meillä opas myös mukana 😀 ) 300000 rupiaan sisältyi siis varusteiden, veneen ja muiden lisäksi myös lounas. Itse koskenlasku ei ollut mitään liiallista vauhdin hurmaa, mutta mukavaa touhua kuitenkin. Hyvät ja levolliset maisemat oli ainakin 🙂

Illalla käytiin käppäilemässä Ubudin kaduilla. Siellä oli jotkin vähän suuremman luokan seremoniat käynnissä, kun ihmisiä vaelteli pitkin katuja. Naisilla oli, valehtelematta, melkein puolen metrin korkuisia uhrilahjoja päiden päällä. Käytiin katsomassa paikallista tanssiesitystä.

Seuraavana päivänä Anne ja Ville liittyivät seuraan. Käytiin yhdessä ajelemassa ja tallustelemassa riisipelloilla. Meidän piti mennä hetkeksi sinne pelloille, mutta oltiin siellä varmaan ainakin pari tuntia. Eksyttiin vähän 😀

Riisipeltoa

Yritin tehdä vähän tuttavuutta paikallisen rouvan kanssa

Jouduttiin ylittää joki, että päästiin takas skoottereille...Eikä missään nimessä haluttu mennä samaa reittiä pois, kuin mistä tultiin 😀

Lounaan jälkeen käytiin Monkey Forestissa, kun muut eivät olleet vielä käyneet siellä. Ei ollut apinoita tällä kertaa niin paljon, kuin ensimmäisellä kerralla, kun kävin siellä. Ärsyttää tuolla Monkey Forestissa se, kun ihmiset leikkivät noiden apinoiden kustannuksella. Miehet kopittelevat banaania keskenään ja apina hyppii siinä välissä epätoivoisena. Toisaalta, jos ne apinat tykkäävät, niin mikäs siinä sitten. Omaan silmään näyttää vain tyhmältä. Toinen asia, mitä en ymmärrä. Eräs lapsi istui kivetyksellä ja vanhemmat antoivat apinan kiivetä lapsen syliin, jotta saataisiin hyvä kuva. Apina kiipesi lopulta lapsen kasvoihin kiinni ja taisi puraistakin. No siinä vaiheessa he häätivät apinan tiehensä. Mutta onko aivan pakko antaa sen apinan tulla syliin ja sitten ihmetellä, kun se puraisee jne?! :O Turistit on välillä niin turisteja…

Seuraavana päivänä ajeltiin Annen ja Villen aamulla parille temppelille, Gunung Kawiin ja Tirta Empuliin. Mentiin Gunung Kawiin jo ennen varsinaista aukioloaikaa, jolloin siellä ei ollut yhtään turisteja. Oli huomattavan paljon rauhallisempaa ja levollisempaa käydä silloin.

Gunung Kawilla aamutuimaan. Ihmiset vielä aamutoimissaan. Tässä ollaan pyykillä

Gunung Kawi

Gunung Kawi

Näin toimii jätehuolto

Tirta Empul

Anne ja Ville lähtivät kohti Lovinaa ja minä lähdin mukaan ajelemaan. Ajeltiin yhdessä rauhallisia pikkuteitä pitkin keskellä riisipeltoja, metsää ja balilaista asutusta aina Lake Baturille asti. Anne ja Villei jatkoivat siitä Lovinaan ja minä tulin Ubudin kautta kotiin.

Ubud on kiva paikka. Tosin pakko myöntää, että luulin Ubudin olevan rauhallisempi paikka, kuin mitä se oli loppujen lopuksi oli. Varsinkin Ubudin keskusta on turismin valtaamaa aluetta, mutta keskustassa hiukan pääkadusta sivummalla on jo rauhallisempaa ja levollisempaa maisemaa sekä kivoja ja halpoja yöpaikkoja. Siinä mielessä Ubud on tosin rauhallinen, että siellä ei juurikaan ole yöelämää. Suurin osa ravintoloistakin menee kiinni yhteentoista mennessä 😀 Siinä mielessä Ubud on myös kiva, koska sinne tekee helposti päiväreissuja ja yleensäkin on helppo lähteä. Skootterilla hurauttaa about tunnissa eikä ole vaikea reittikään.

Sitten meillä alkoi 20.10 loma! Sen kunniaksi lähdin toteuttamaan Jonaksen kanssa jo pitkään suunnitelmissa olleen Open Water Diver-kurssin. Otimme kurssin Blue Paradise Diven kautta (en ole varma oliko sen putiikin nimi noin), jota pyörittää Michael Haas. Hän kävi pitämässä meille koululla esitelmän sukeltamisesta Balilla. Esityksen jälkeen jäimme maksoimme Michaelille ennakkomaksun, jota vastaan saimme teoriamateriaalin, mikä sisälsi kirjan, videon ja liudan tehtäviä. Ennakkomaksu oli 500000 rupiaa. Tuo summa kuitenkin hyvitettiin maksaessamme varsinaista kurssimaksua. Yhteensä koko kurssin hinnaksi tuli n. 250€, mikä sisälsi siis 6 sukellusta.

Katsoimme videon ja teimme tehtävät ennen kuin varsinainen kurssi alkoi. Huomattavasti miellyttävämpi oli katsoa video kuin lukea samat asiat kirjasta. Itse sukeltaminen tapahtui Tulambenissa, joka on Balin itärannikolla Amedia vielä pohjoisemmassa oleva pieni kaupunki. Olimme Tulambenissa 3 päivää (2 yötä) eli teimme 2 sukellusta/päivä. Toisen päivän iltana suoritimme varsinaisen kurssikokeen ja sen jälkeen olimme (epä)virallisesti Open Water Divereita. Virallisia kai sen jälkeen, kun saamme PADI:lta viralliset, pysyvät lisenssikortit.

Sukeltaminen oli/on kaiken kaikkiaan tosi mukavaa. On niin jännä tunne olla veden alla, että sitä on mahdotonta melkein kuvailla. Tämä on kai yksi niistä asioista, mitä ei pysty sanoin kuvaamaan, vaan se täytyy itse kokea 🙂 Tulambenissa siis aivan lähellä rantaa on tämän uponneen laivan rauniot. Vaikuttavan näköiset maisemat siellä! Suosittelen!

Sukeltamisen jälkeen tulin käymään kotona ja vietettiin siinä Henrikin ja Iiron kanssa viimeinen päivä yhdessä. Pojat olivat olleet meillä kylässä pari kolme viikkoa ja olivat lähdössä takaisin Suomeen. Poikien lähdettyä, lähdin itse ma-la-päiviksi Gilin saarille. Gileille pääsee kahdella tavalla, Slow-boatilla tai speed-boatilla. Hitaalla versiolla matkaan menee varmaankin yhteensä ainakin 5-6 tuntia, kun taas nopea vene hurauttaa perille reilussa tunnissa. Tosin hidas vene on ainakin puolet halvempi kuin nopea. Tarkkoja hintoja en muista, mutta 100000 rupiaa on kai aika lähellä totuutta hitaamman veneen hinnassa. Itse menin speed-boatilla ja maksoin matkoistani 550000 rupiaa. Halvemmallakin olisi päässyt, jos olisi ottanut menopaluun samalla kertaa, mutta näin erikseen ostettuina yhden matkan hinta oli hiukan korkeampi eli rp275000. Tässäkin tapauksessa kannattaa kysellä eri paikoista ja kilpailuttaa eri puljuja ja tingata tietysti. Aina voi viljellä myyjille vähän valkoisia valheita, että saisi jostain muualta halvemmalla ja että menee sinne sitten. Silloin hinnat yleensä viimeistään tippuu 😀 rp500000-rp600000 on hyvä hinta edestakaiselle matkalle, ei missään nimessä enempää.

Gilit oli ihan hieno paikka. Onhan siinä vähän sellaista paratiisisaaren tuntua, mutta ei toisaalta ihan niin paljon kuin mitä odotin. Gilin pääsaari Trawangan varsinkin on varsinainen turistien leikkikenttä. Siellä on yöelämää lähes joka päivä. Tosin ma, ke, pe ja la ovat varsinaiset bilepäivät. Ravintoloita ja eri hintaisia yöpaikkoja löytyy pilvin pimein pääkadun varrelta ja vähän syrjemmästä myös. Pääkadun varrella on melko kallista yöpyä, mutta jos malttaa vähän peremmälle siirtyä, niin hinnatkin tippuvat. Harrasteltavaa löytyy sukelluksen, snorklailun, kajakoinnin, pyöräilyn, biitsipelien ja surffailunkin muodossa ainakin.

Kävin myös päiväreissulla Gili Menolla, joka on Trawanganin vieressä oleva saari. Menon saari on huomattavasti rauhallisempi ja levollisempi. Se on myös pienin Gilin kolmesta saaresta. Käppäilin siellä itsekseni saaren ympäri ja nautiskelin olosta pyöriessäni siellä jossain paikallisten ihmisten kotitalojenkin liepeillä. Menon vieressä on vielä Gili Air. Olen kuullut sanottavan, että se olisi Gilin saarista kaikista nautittavin. Löytyy kuulema kivoja reppureissajien suosimia bungaloweja jne. Trawanganilta lähtee aina kerran päivässä, aamulla, paatti Menolle ja Airille ja tulee iltapäivällä sitten takaisin. Tuntuu tosiaan, että Gilin saarille on käymässä sama mitä ainakin Balin eteläosassa on jo käynyt. Turismi valtaa alueen. Toivottavasti ainakin nuo Meno ja Air säästyisivät pahimmalta turismihyökkäykseltä.

Loman jälkeen sitten seuraavana viikonloppuna toteutui sukelluksen lisäksi yksi reissun odotetuimmista seikkailuista. Lähdettiin pienellä poikaslaumalla vaeltamaan Balin korkeimmalle ja pyhimmälle vuorelle, Mt. Agungille. Päätettiin ottaa valmis pakettimatka, joka maksoi kuuden hengen poppoollemme rp700000/lärvi. Hintaan sisältyi siis kyydit vuoren juurelle ja takaisin, eväsleivät, vedet, vaelluksen jälkeinen buffet-lounas ja oppaat. Meillä oli 2 opasta, 1 opas kolmea vaeltajaa kohti. Tosin vettä ja energiajuomia kannattaa olla mukana myös omasta takaa. Sitä meinaa kuluu 😀 Saahan tuon reissun edullisemminkin, jos menee itse omilla kyydeillä paikan päälle ja ottaa sieltä vasta oppaan.

Vuorelle johtaa muutamakin reitti, ainakin etelä- ja länsipuolilla, joista me olimme valinneet läntisen reitin. Tämän siitäkin huolimatta, että olimme ymmärtäneet, että se on fyysisesti haastavin ja vaikein reitti. Olimmehan kuitenkin kaikki kaikin puolin hyvässä kunnossa. No, noin kuuden tunnin kapuamisen jälkeen, olimme kaikki ylhäällä huipulla jo ennen auringonnousua fiilisten ollessa sen mukaiset. Maisemat olivat huikeat auringon noustessa taivaan rannan takaa! Jälkeenpäin voimme tosin kaikki pojat yhdessä tuumin todeta, että puheet vaelluksen haastavuudesta olivat totta. Vaellus oli raskas. Vaikka vuori itsessään ei ole niin kauhean korkea, niin se ei tarkoita etteikö se voisi olla rankka. Maasto oli vaikeakulkuinen ja edellisen päivän sateesta johtuen ehkä hiukan kostea ja sen takia liukas. Matkalla joutui välillä oikeasti kiipeämään, jotta pääsi nousemaan korkeat askelmat. Ennen kaikkea reitti oli alusta loppuun asti jyrkkää nousua koko ajan. Vaellukselle kannattaa ottaa mukaan sekä pitkä- että lyhythihaista vaatetta. Yöllä vaelluksen alkaessa on aika viileää, joten ainakin pitkälahkeiset housut jalkaan. Suojaa myös metsikön ötököiltä paremmin. Tauoilla ja varsinkin ylhäällä huipulla on kylmä, joten takki myös mukaan. Alas tultaessa aurinko alkaakin sitten lämmittämään jo.

Muutenhan tässä ei sinänsä mitään sen kummallisempaa ole tapahtunut. On kotiutunut ja rutinoitunut jo aika hyvin tähän Balin arkeen. Balillakin, kun on tullut kierreltyä jo jonkin verran, niin tuntuu, ettei pelkkä Balilla olo tarjoa kovin paljon uutta hehkua. Nyt vielä, kun on sadekausi, niin välillä tuntuu ettei ole mitään tekemistä. On jopa tylsää toisinaan. Senpä takia suunnittelen tässä jo kovaa vauhtia reissuja tuleville viikonlopuille, että sitä vähän piristyisi. Tulipa tuossa viime tiistaina nähtyä ja koettua elämäni rankin sade-/ukkoskuuro. Päivällä oli satanut vettä jo aika rankasti ja se loppui vähäksi aikaa, kunnes sitten illalla salilla ollessani taivas repesi totaalisesti. Vettä tuli niin kovaa, että luulin katon romahtavan niskaan. Vettä satoi kaatamalla ainakin kaksi tuntia putkeen. Ukkonen oli välillä niin kova, että talot tärisi ja taisipa tiekin repeillä jossain. Illalla kotiin tullessa melkein kaikki tiet tulvivat. Yleisesti ottaen muuten täällä on satanut lähes joka päivä 😀 Että sellaista…Kyllä Suomen lumisateet voittavat Balin vesisateet 🙂